Vastuu kulttuuriperinnön hoidosta kuuluu kaikille – niin kansalaisille, yhteisöille kuin viranomaisille

Kulttuuriperintöbarometrin 2017 mukaan valtaosa suomalaisista (87 %) ajattelee, että jokaisen tulisi voida nauttia kulttuuriperinnöstä. Käytännössä kukaan ei ole asiasta eri mieltä. Ensisijaiseksi vastuunkantajaksi kulttuuriperinnön hoidosta barometrin vastaajat nimeävät kuitenkin viranomaiset. Mieltävätkö ihmiset kulttuuriperinnön julkisena palveluna, jota asiantuntijoiden tulee tarjota kansalaisille?

Kysymykset ”kenelle kulttuuriperintö kuuluu” ja ”kuka on oikeutettu määrittelemään kulttuuriperintöä” ovat puhuttaneet kulttuuriperinnön tutkijoita jo vuosia. Keskustelu on pyrkinyt siirtämään painopistettä autoritäärisestä ja materiaa korostavasta ajattelusta kulttuuriperinnön lähteille – ihmisiin. Viimeistään vuonna 2011 solmittu ja Suomessa vuonna 2017 voimaan astunut, Euroopan neuvoston kulttuuriperinnön yhteiskunnallista merkitystä korostava Faron sopimus tunnusti kulttuuriperintöyhteisöjen aseman. Kulttuuriperintö kuuluu sellaiselle ihmisjoukolle, joka jakaa jonkun tietyn kulttuuriperinnön ”henkisen omistajuuden” eli kokee sen omakseen ja haluaa siirtää sitä eteenpäin. Avainasemassa ovat siis yhteisöt: kulttuuriperintöä ei ole ilman sitä tunnustavaa ihmisjoukkoa. 

Tällainen ajattelu on siirtynyt hiljalleen myös kulttuuriperintöä koskevaan viranomaistoimintaan ja erilaisiin kampanjoihin. Esimerkiksi Kulttuuriperinnön eurooppalaisen teemavuoden kansallinen painopiste Suomessa on osallisuus. Ylätason puheissa kulttuuriperinnön ihmislähtöinen olemus on siis ainakin osittain tunnistettu. Mitä kulttuuriperintöbarometrin vastaajat sitten tarkoittavat nimetessään kulttuuriperinnön hoidon pääasiallisiksi vastuunkantajiksi viranomaiset?   

Kenelle kulttuuriperintö kuuluu?

Kulttuuriperintö on tässä päivässä elävä, menneisyydestä ammentava ja tulevaisuutta rakentava voimavara. Sen muodot ovat moninaiset, mutta jos ajattelemme esimerkiksi aineettomia kulttuuriperinnön muotoja, kuten tapoja ja traditioita, esittäviä taiteita sekä erilaisia elinkeinoja ja harrastuksia, kulttuuriperintöä ei ole ilman sitä harjoittavia ihmisiä. Jokainen meistä kantaa omaa kulttuuriperintöään arjessa ja juhlassa. 

Kulttuuriperintöbarometri antaa kansalaisten ajatuksista silti kaksinaisen kuvan. Enemmistö suomalaisista (58%) on sitä mieltä, että heillä itsellään on mahdollisuus osallistua kulttuuriperinnön välittämiseen tuleville sukupolville. Samalla 14 % on asiasta eri mieltä. Vastaavasti vain 17 % vastaajista arvioi olevansa aktiivisesti mukana kulttuuriperintöä koskevassa toiminnassa. 

Nämä luvut voisivat olla korkeampiakin. Meillä jokaisella on perinteiden muotoja elämässämme, joita haluamme tietoisesti pitää tai pidämme tiedostamattamme yllä. Kulttuuriperintöbarometrin luvut kertovatkin ennen muuta siitä, että kulttuuriperinnöstä pitää puhua enemmän. Ihmiset tuntevat laajasti kulttuuriperinnön käsitteen (66 %), mutta kuinka moni ymmärtää, että kulttuuriperintö voi tarkoittaa kaikkein arkisimpiakin asioita, toimia ja ympäristöjä? Tämä jäi barometrissä toistaiseksi selvittämättä. 

Positiivista on, että kulttuuriperintö kiinnostaa ihmisiä laajasti. Barometrin vastaajista 54% haluaisi tietää enemmän kulttuuriperinnöstä ja vain 11 % on väitteen kanssa eri mieltä. Lähes neljännes vastaajista (23 %) arvioi tuottavansa itse tietoa kulttuuriperinnöstä. Selvästi suurempi osa (43 %) on sitä mieltä, ettei tätä tee.

Tiedon välittämisessä keskeisessä roolissa on tiedon saatavuus. Esimerkiksi muistiorganisaatiot ja viranomaiset ovat panostaneet tiedon saatavuuden parantamiseen koko 2000-luvun ajan. Tehtävää kuitenkin riittää. Kulttuuriperintöbarometrin vastaajista 40 % arvioi, että kulttuuriperintöä koskevaa tietoa on helppo saada. Eri mieltä olevien määrä 18 % tuntuu tässä kysymyksessä lukuna suurelta, sillä ihanne on, että tietoa saa mahdollisimman helposti kuka tahansa sitä tarvitseva. Kulttuuriperintö kuuluu nimittäin ihmisille – ei instituutioille, jotka tietoa keräävät ja tallentavat ainoastaan ihmisten tarpeita varten. 

Kenelle kulttuuriperinnön määrittely sitten kuuluu? Faron sopimus kannustaa kaikkia tasoja osallistumaan kulttuuriperinnön määrittelyyn. Tavalliset ihmiset eli kulttuuriperintöyhteisöt ovat tässä prosessissa tärkeässä roolissa. Kulttuuriperintöbarometrissä reilu kolmannes (36 %) vastaajista pitää kuitenkin määrittelyä asiantuntijoiden tehtävänä; vain lähes neljännes (24 %) on asiasta eri meiltä. Asiaan on selvästi hankalaa ottaa kantaa, sillä 37 % ei osaa kertoa vastaustaan. Tilanteet, joissa kulttuuriperinnön määrittely on yksinomaan viranomaisen tai asiantuntijan käsissä, eivät vastaa nykyisen kulttuuriperinnön tutkimuksen käsityksiä hyvästä toimintatavasta. 

Jokainen on vastuunkantaja

Yli kaksi kolmannesta (69 %) suomalaisista pitää kulttuuriperinnön hoitoa viranomaisten tehtävänä. Ihmiset haluavat siis korostaa viranomaisen vastuuta kulttuuriperinnön vaalimisesta. On kuitenkin hyvä huomata, että heti toiseksi vastuunkantajaksi barometrissä nousevat kansalaiset (64 %) sekä Faron sopimuksessakin mainitut yhteisöt (53 %). Vähiten kulttuuriperinnön huolehtimisen katsotaan kuuluvan yritysten (10 %) tai asianharrastajien (23 %) vastuulle. 

Kulttuuriperintöbarometri osoittaa, että vaikka yhteiskunta on muuttunut kriittisemmäksi instituutioita kohtaan, on ihmisillä silti edelleen tarve yleistä etua ajaville tahoille. Vastaukset korreloivat mielenkiintoisella tavalla näkemyksen kanssa, että kulttuuriperinnön turmelemisesta tulee rangaista (76 %). Suuri saman mielisyys vallitsee myös siitä, että kulttuuriperinnön asiattomaan käyttöön tulisi puuttua (77%). Arvioiden mukaan kulttuuriperinnön suojeluun ja hoitamiseen tulee käyttää julkisia varoja (73%) ja sen tulisi olla kaikille pääosin ilmaista (71%). Ihmiset siis ajattelevat, että viranomaisten näkemyksille ja ohjaukselle on myös tarvetta, sillä kulttuuriperintö on yhteistä hyvää. 

Barometrin tulokset kuvastavat perustuslain ajatusta siitä, että vastuu kulttuuriperinnöstä ja sen vaalimisesta kuuluu kaikille. Vastuu ei ole yksittäisten harrastajien, vaan meidän kaikkien. Asiantuntijan panos on tärkeä, kun keskusteluun tarvitaan syventäviä näkökulmia. Toisaalta asiantuntija voi myös tarjota mahdollisuuden tiedostaa, mitä omassa arjessa ja ympäristössä harjoitettavat perinteen muodot merkitsevät laajemmassa mittakaavassa: Suomen ja vaikka koko Euroopankin tasolla.  Vaikuttavin hoito lähtee kuitenkin ihmisistä itsestään. Jokainen voi osallistua kulttuuriperinnön omaehtoiseen vaalimiseen – oli se sitten aktiivista tekemistä tai passiivisempaa arvostamista.

   

Aura Kivilaakso
FT, erikoissuunnittelija
Museovirasto